I'm hurt all the time.
I don't want to cry for the way I feel inside.
I just want someone to hold me...
I'm alone in the dark, please try to find me.
If no one cares, I don't see a point to go on.
Anyone find me! Anyone care!
I'm sorry, I just don't want to be alone anymore.
I feel unheard and unseen. Depressed and weak.
No one cares and yet I'm always the sorry one.
Someone find me! I'm scared.
Please hold me until it all ends.
Just hold me that's all I want.
I don't want to be alone in the dark.
Just hold me as I start to disappear from the light.
Just hold me as I start to cry.
Just hold me so I wont be alone inside.
Just hold me so I don't do something wrong.
Just hold me so tight, that for a moment I could feel the light....
perjantai 28. marraskuuta 2014
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Nuori nainen etsimässä itseään läpi helvetin ja taivaan. Osa 1
Nukun sängyssäni hyvin levottomasti pyörien ja katkonaisesti hengittäen. Taas se sama painajainen piinaa mieltäni.
Unessa on pieni 5-vuotias tyttölapsi nukkumassa sängyssään. Tyttö herää kovaan huutamiseen, itkuun ja kiroiluun. Lapsi nousee sängystään oven taakse seisomaan, kyyneleet valuen kuuntelee hiljaa ettei vain kukaan kuule. Kuuluu läimäisy ja lapsen äidin itkua.
Lapsi avaa oven ja kävelee pesuhuoneen käytävää pitkin tuntien käytävän vain pienenevän. " Saatanan huora mä tapan sut!", lapsen isä huutaa ja taas kuuluu tömähdys. Lapsi avaa eteiseen johtavan oven ja juoksee isänsä housuihin roikkumaan paniikinomaisesti kiljahtaen; " Isä, päästä irti älä satuta äitiä!". Isä katsahtaa omaa lastaan ja tönäisee tämän pois tieltä. Lapsi lentää eteisen seinään ja lyö päänsä. Äiti ravistaa päätänsä koittaen viestittää lapselleen mene pois, kaikki on hyvin.
Isä työntää äidin wc:n seinää vasten ja nostaa käsillään äidin kurkusta ilmaan, lapsi katsoo kun oma äitinsä haukkoo henkeään ja alkaa muuttua siniseksi. Lapsen silmissä hänen pieni vasta alkanut elämänsä vilisee silmissä. Pienestä lapsesta kumpuava suunnaton viha omaa isäänsä kohtaan ottaa vallan ja saa hänet juoksemaan keittiöön, etsimään vihreäkahvaisen kokkiveitsen ja ottamaan sen pieneen käteensä.
Tyttö juoksee isänsä taakse veitsi koholla itkuisena, mutta lapsen silmistä loimuaa viha hänen sanoessaan omalle isälleen: " Päästä irti äidistä tai mä tapan sut! " Isä katsoo taaksensa ja näkee oman lapsensa uhkaavan häntä veitsellä. Hän irroittaa otteensa vaimostaan, joka tippuu tajuttomana maahan.
Mies, joka on aviomies, pienen lapsen isä, kävelee ulos ovesta ilman minkäänlaista katumusta katseessaan jättäen oman lapsensa ja oman vaimonsa oman onnensa nojaan ja odottamaan seuraavaa kertaa, joka varmasti tulee pian. Tyttölapsi käpertyy äitiinsä kiinni ja kuuntelee tämän hengitystä hetken kunnes nukahtaa äitinsä kainaloon pienen wc:n lattialle.
Aamulla lapsi herää omasta sängystään, iloinen äiti tulee herättämään, kasvoissaan mustelmia ja ruhjeita. " Tule Janna, isäsi tekee aamupalaa".
Lapsi ei ymmärrä, oliko viimeöinen vain pahaa unta vai näinkö vanhempien täytyykin toimia?
~
Tähän uneen herään liiankin usein. Oloni on hyvin tukala ja tuskainen, pakko mennä tupakalle. Miten saan menneisyyden pois päästäni? Onhan minulla ihana avopuoliso, mutta en tiedä ymmärtääkö hänkään aivan täysin tuntemuksiani ja toisaalta oloni on jopa hieman häpeilevä. Miksi?
Sitä en tiedä itsekään, enemmänkin mietin onko mielenterveysongelmani minun syytäni vai olenko tosiaan vain liian herkkä ja "huonosti kasvatettu", vailla turvaa ja luottamusta. Vai onko tähän syytä ollenkaan?
Jotkut sanovat, että älä jää menneisyyteen paikallesi, jatka elämääsi! Tästä tulee pikemminkin syyllinen olo, että on edes mennyt kertomaan ajatuksistaan ja asioista jotka painavat mieltä tälläiselle henkilölle, jonka luulit ymmärtävän, että tarvitset kuuntelijaa.
Sitten on " Kyllä se siitä vielä, ymmärrän täysin tunteesi. " ihmiset, mutta tosiaanko, voiko noin sanoa, että ymmärtää? Ei ainakaan mielestäni, ellei ole samankaltaisia kokemuksia ollut.
Onneksi on vielä myös ihmiset jotka yrittävät ymmärtää ja kertovat myöskin sen, että en voi kuvitella miltä tämä on sinusta tuntunut, mutta olen tukenasi. Joskus kylläkin tuntuu, että näitä ihmisiä on liian vähän.
Tämä oli nyt lähinnä hieman mietiskelyä ja esimakua kirjoitustyylistäni. Aloitan lapsuudestani ja siitä jatkaen tähän päivään asti jaksoittain, toivottavasti kehittyen kirjoituksissani ja ei, kirjoitukseni eivät ole masentavia ja raakoja koko ajan. :)
Unessa on pieni 5-vuotias tyttölapsi nukkumassa sängyssään. Tyttö herää kovaan huutamiseen, itkuun ja kiroiluun. Lapsi nousee sängystään oven taakse seisomaan, kyyneleet valuen kuuntelee hiljaa ettei vain kukaan kuule. Kuuluu läimäisy ja lapsen äidin itkua.
Lapsi avaa oven ja kävelee pesuhuoneen käytävää pitkin tuntien käytävän vain pienenevän. " Saatanan huora mä tapan sut!", lapsen isä huutaa ja taas kuuluu tömähdys. Lapsi avaa eteiseen johtavan oven ja juoksee isänsä housuihin roikkumaan paniikinomaisesti kiljahtaen; " Isä, päästä irti älä satuta äitiä!". Isä katsahtaa omaa lastaan ja tönäisee tämän pois tieltä. Lapsi lentää eteisen seinään ja lyö päänsä. Äiti ravistaa päätänsä koittaen viestittää lapselleen mene pois, kaikki on hyvin.
Isä työntää äidin wc:n seinää vasten ja nostaa käsillään äidin kurkusta ilmaan, lapsi katsoo kun oma äitinsä haukkoo henkeään ja alkaa muuttua siniseksi. Lapsen silmissä hänen pieni vasta alkanut elämänsä vilisee silmissä. Pienestä lapsesta kumpuava suunnaton viha omaa isäänsä kohtaan ottaa vallan ja saa hänet juoksemaan keittiöön, etsimään vihreäkahvaisen kokkiveitsen ja ottamaan sen pieneen käteensä.
Tyttö juoksee isänsä taakse veitsi koholla itkuisena, mutta lapsen silmistä loimuaa viha hänen sanoessaan omalle isälleen: " Päästä irti äidistä tai mä tapan sut! " Isä katsoo taaksensa ja näkee oman lapsensa uhkaavan häntä veitsellä. Hän irroittaa otteensa vaimostaan, joka tippuu tajuttomana maahan.
Mies, joka on aviomies, pienen lapsen isä, kävelee ulos ovesta ilman minkäänlaista katumusta katseessaan jättäen oman lapsensa ja oman vaimonsa oman onnensa nojaan ja odottamaan seuraavaa kertaa, joka varmasti tulee pian. Tyttölapsi käpertyy äitiinsä kiinni ja kuuntelee tämän hengitystä hetken kunnes nukahtaa äitinsä kainaloon pienen wc:n lattialle.
Aamulla lapsi herää omasta sängystään, iloinen äiti tulee herättämään, kasvoissaan mustelmia ja ruhjeita. " Tule Janna, isäsi tekee aamupalaa".
Lapsi ei ymmärrä, oliko viimeöinen vain pahaa unta vai näinkö vanhempien täytyykin toimia?
~
Tähän uneen herään liiankin usein. Oloni on hyvin tukala ja tuskainen, pakko mennä tupakalle. Miten saan menneisyyden pois päästäni? Onhan minulla ihana avopuoliso, mutta en tiedä ymmärtääkö hänkään aivan täysin tuntemuksiani ja toisaalta oloni on jopa hieman häpeilevä. Miksi?
Sitä en tiedä itsekään, enemmänkin mietin onko mielenterveysongelmani minun syytäni vai olenko tosiaan vain liian herkkä ja "huonosti kasvatettu", vailla turvaa ja luottamusta. Vai onko tähän syytä ollenkaan?
Jotkut sanovat, että älä jää menneisyyteen paikallesi, jatka elämääsi! Tästä tulee pikemminkin syyllinen olo, että on edes mennyt kertomaan ajatuksistaan ja asioista jotka painavat mieltä tälläiselle henkilölle, jonka luulit ymmärtävän, että tarvitset kuuntelijaa.
Sitten on " Kyllä se siitä vielä, ymmärrän täysin tunteesi. " ihmiset, mutta tosiaanko, voiko noin sanoa, että ymmärtää? Ei ainakaan mielestäni, ellei ole samankaltaisia kokemuksia ollut.
Onneksi on vielä myös ihmiset jotka yrittävät ymmärtää ja kertovat myöskin sen, että en voi kuvitella miltä tämä on sinusta tuntunut, mutta olen tukenasi. Joskus kylläkin tuntuu, että näitä ihmisiä on liian vähän.
Tämä oli nyt lähinnä hieman mietiskelyä ja esimakua kirjoitustyylistäni. Aloitan lapsuudestani ja siitä jatkaen tähän päivään asti jaksoittain, toivottavasti kehittyen kirjoituksissani ja ei, kirjoitukseni eivät ole masentavia ja raakoja koko ajan. :)
Nuori nainen etsimässä itseään läpi helvetin ja taivaan.
Ystävieni ja monen muun tärkeän ihmisen innoittamana ensimmäistä kertaa aloitan kirjottamaan blogia. Sisältö tulee olemaan suoraan omasta elämästäni ja toisinaan hyvin raakaakin luettavaa löytyy, joskin onnellisiakin hetkiä elämässäni on tapahtunut. Monta vuotta olen ajatellut kirjoittavani omasta elämästäni kirjan, mutta kirjoitus on jäänyt ajatuksen tasolle, tässä sitä nyt sitten ollaan kirjoittamassa.
Aloitus on se kaikista vaikein, mikä otsikko? Mistä kohtaa sitä aloittaisi kirjoituksen? Onko kirjoitustaitoni edelleen tallessa ja löydänkö oman intohimoni kirjoitukseen taas niin hyvin, että lukija voi eläytyä elämääni ja sen tapahtumiin?
Näin alkuun voisin esitellä itseni, naisen joka kirjoitusten takana odottaa haaveidensa toteen tulevan vielä jonakin päivänä. Olen 23-vuotias, parisuhteessa, huumorintajuinen ja hyvin eläinrakas ihminen. Ikäisekseni olen nähnyt aivan liikaa ja lapsuusaikani olivat todella rankkoja, jonka johdosta täytyi oppia pitämään itsestään huolta jo hyvin nuorena. Tällä hetkellä kärsin vaikeasta masennuksesta, käyn kerran viikossa psykiatrilla purkamassa ahdistustani, siellä käyden läpi menneitä, jotta niistä pääsisin irti ja jatkamaan elämääni ilman jokapäiväistä stressiä ja ahdistusta. Täytyy vielä lisätä seksiaddiktioni, joka taitaa olla ainut asia josta saan ylivoimasen hyvän olon tunnetta itselleni.
Luultavasti lukijat saavat kukin erilaisen kuvan minusta ihmisenä, joka on hyvä asia. Otsikkoni kertoo jo paljon, en vieläkään oikeastaan tiedä mitä haluan elämältäni ja olenko valmis ns. " normaaliin elämään " vai onko minulla siihen koskaan edes mahdollisuutta? Toivottavasti.
Eläimet tulevat olemaan todella paljon esillä kirjoituksissani, niistä olen saanut lohtua ja turvaa pitkin elämääni. Kerron vielä, että ihmiset, ystäväni, sukulaiseni, entiset mieheni, seksipartnerini ja muut elämässäni mukana olleet ihmiset eivät esiinny kirjoituksissani oikeilla nimillään.
Pyrin kirjoittamaan kerran viikossa ja jaksoittain. Olen hyvin itsekriittinen kirjoituksistani ja jos aikaa menee johonkin niin kirjoitusten tarkastamiseen ja miettien onko tämä nyt sittenkään hyvin muotoiltu lause. En tiedä olenko rohkea vai muuten vain uskalias tämän päätöksen tehdessäni. Toivon enemmänkin tästä bloggaamisesta olevan minulle hyötyä henkisesti ja jonkinlaisena parannuskeinona kun tiedän, että voin purkaa ajatukseni ja elämäni tuntemattomillekkin ihmisille sanoina.
Kiitän jo valmiiksi ihmisiä, jotka kiinnostuvat elämäntarinastani!
Aloitus on se kaikista vaikein, mikä otsikko? Mistä kohtaa sitä aloittaisi kirjoituksen? Onko kirjoitustaitoni edelleen tallessa ja löydänkö oman intohimoni kirjoitukseen taas niin hyvin, että lukija voi eläytyä elämääni ja sen tapahtumiin?
Näin alkuun voisin esitellä itseni, naisen joka kirjoitusten takana odottaa haaveidensa toteen tulevan vielä jonakin päivänä. Olen 23-vuotias, parisuhteessa, huumorintajuinen ja hyvin eläinrakas ihminen. Ikäisekseni olen nähnyt aivan liikaa ja lapsuusaikani olivat todella rankkoja, jonka johdosta täytyi oppia pitämään itsestään huolta jo hyvin nuorena. Tällä hetkellä kärsin vaikeasta masennuksesta, käyn kerran viikossa psykiatrilla purkamassa ahdistustani, siellä käyden läpi menneitä, jotta niistä pääsisin irti ja jatkamaan elämääni ilman jokapäiväistä stressiä ja ahdistusta. Täytyy vielä lisätä seksiaddiktioni, joka taitaa olla ainut asia josta saan ylivoimasen hyvän olon tunnetta itselleni.
Luultavasti lukijat saavat kukin erilaisen kuvan minusta ihmisenä, joka on hyvä asia. Otsikkoni kertoo jo paljon, en vieläkään oikeastaan tiedä mitä haluan elämältäni ja olenko valmis ns. " normaaliin elämään " vai onko minulla siihen koskaan edes mahdollisuutta? Toivottavasti.
Eläimet tulevat olemaan todella paljon esillä kirjoituksissani, niistä olen saanut lohtua ja turvaa pitkin elämääni. Kerron vielä, että ihmiset, ystäväni, sukulaiseni, entiset mieheni, seksipartnerini ja muut elämässäni mukana olleet ihmiset eivät esiinny kirjoituksissani oikeilla nimillään.
Pyrin kirjoittamaan kerran viikossa ja jaksoittain. Olen hyvin itsekriittinen kirjoituksistani ja jos aikaa menee johonkin niin kirjoitusten tarkastamiseen ja miettien onko tämä nyt sittenkään hyvin muotoiltu lause. En tiedä olenko rohkea vai muuten vain uskalias tämän päätöksen tehdessäni. Toivon enemmänkin tästä bloggaamisesta olevan minulle hyötyä henkisesti ja jonkinlaisena parannuskeinona kun tiedän, että voin purkaa ajatukseni ja elämäni tuntemattomillekkin ihmisille sanoina.
Kiitän jo valmiiksi ihmisiä, jotka kiinnostuvat elämäntarinastani!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)